Ompas päivät vierineet ja vesi joessa virrannut

kamera ja 10-luokan kortti

Uusi kamera

Harmitti useimmiten, kun olisi jotain kivaa kuvattavaa, se on sitten sen verran kaukana, ettei oikein maksa vaivaa. Toisaalta taas, järjestelmäkameran vakio-zoomikaan ei minua paljon onnellisemmaksi tee, joten katselinkin pitkään tuonne bridge-kamera puolelle. Kulkevat myös nimellä Super-zoom.

Oikeastaan se oli Panasonicin Fz-sarja, joka sai pääni kääntymään. Täysi järjestelmäkameran käyttöympäristö ja hyvälaatuinen optiikka, erityisesti sähköinen kunnollinen etsin on itselleni olennaisin asia. Joudun käyttämään lähilaseja muuten kameralla touhutessa, sekä takanäyttöä tiiratessa, mutta etsimen dioptrian saan säädettyä karsastukseni mukaan ja siellä etsimessä näkyy sitten kaikki samat asiat kuin liveviewissäkin. Samalla kamera tukeutuu silmäkulmaani ja vaikka nenään, mikä säästää kuvanvakainta ylimääräiseltä vaivalta. Niin siis, Panasonicissa viehätti juuri tuo, kun kinomilleissä zoomin polttoväli mojovammassa lähenteli 1000 mm:ä f2,8 valovoimalla. Katseltuani niitä kuvia halusin itse mielummin f5,6 loppupäähän, intuitioni sanoi, että syvyysvaikutelma saattaisi olla parempi.

No, ehdokkaita ei kovin paljon loppujen lopuksi ollut. Panasonicin edellinen malli Fz150 olisi päättynyt juuri tuohon 5,6:een, mutta se taas on jäljessä viimeisistä valotuksenkorjailuista, että siinä mielessä vanha. Toinen oli Sonyn HXV200, mutta sekin tavallaan vanheni, kun tulossa oli HXV300. Vielä olisi ollut Nikonin Coolpix joku, mutta tuntui ajatuksena etäiseltä. Sen tiedän, että kuvan tekemisen ja värienhallinnan Nikoni osaa. No, koska vanhempi kamerani on PowerShot, katse kääntyi kuin luonnostaan myös siihen suuntaan. Tiesi, että tulossa oli sx50, mutta vasta tulossa ja vähän epäilytti päälle kolmen alkava valovoima. Joten, päädyin Sx40:een.

Nyt sitten rupesi valokuvaaminen maittamaan taas. Kevättalvi sujuikin sukkelaan tutkiessani miten pääsin tavoitteeseen. Onnistuin siinä juoksemalla pöpelikössä käpytikan päristelyn perässä, ja sainkin siitä kolme jotenkuten onnistunutta kuvaa, mutta koska lintukuvia on maailmassa niin paljon, en viitsi niitä tähän yhteyteen laittaa. Pääsiäisenä oli nätit ilmat ja päätinkin poiketa kotikulmani lintutornilla katsomassa, löytyisikö sieltä lintua kuvaan. Ei löytynyt yhtäkään lintua. Lähdin, en nyt pettyneenä, mutta hiukan petetyn olisena takaisin päin, niin sivullani kahahti ja rapisi, ja orava sitten suostui kuvaan.

Nyt ollaan jo pitkällä keväässä ja kuvia on kaikennäköisiä otettu ja kantokassinkin kameralle kerkisin hankkimaan, semmosen, mihin mahtuu vähän evästä kamera tietysti. Hankaluutena siinä oli, että lähes dslr:rungon koko, mutta kuitenkin pieni. Sitten taas, takin allakaan sitä ei viitsi kantaa, kun saa minut näyttämään kuin mies olisi raskaana.

Kotikaupungin jääkisjoukkue piti kuitenkin huolen siitä, että kamerani kohtalaisen hyvillä video-ominaisuuksilla on käyttöä ja hupiakin. Mestaruus-juhlassa riitti materiaalia.

Tehdään taas jossain vaiheessa tikusta asiaa ja palaillaan valokuvauksen merkeissä. Terveisin, Jani

pitäkää tunkkinne!

pitäkää tunkkinne!

Olen kerennyt kolme, neljä vuotta jo heilua etsimässä sosiaalista kanssakäymistä Facebookissa, aika nirkoseksi on jäänyt, jos jää odottamaan vuorovaikutusta vaihteeksi kuuntelevalta osapuolelta.

Edellämainitusta lähtöasetelmasta johtuen, olenkin ihmetellyt esim. puhelimen kauppaajien terhakkuutta myynninedistämisen parissa sosiaalisessa mediassa. Kaikenlaista klikkailua harrastamalla, pitäisi kuulemma avautua uusia ja entistä ihmeellisimpiä asioita, mutta vaihtoehdot näivettyy lopulta jonnekin ipadin ja windowsin tuntumaan. Sitten vielä elämän suuret ratkaisut, talopaketin valinta, auton, perämoottorin hankinta ja elämänhallinta pitäisi antaa verkostojen ja feisbuuk-frendien suositusten varassa junailtavaksi.

Entäs sitten, kun huomaakin, että eihän valinta sovi minulle, meille alkuunkaan – tavara on ihan paska tai käyttötarkoitus väärä. Tai levitoinnin sijaan olisi viisaampi painua hommiin. Olisi kiva nähdä ne sosiaaliset verkostot ja frendit, missä ne on sitten, kun pitäisi vastata huutonsa.

Aamun uutisia lukiessani paninkin oikein rehellisesti sanottuna “ilolla merkille”, että amerikassa, missä General Motors on suuri ja Facebook vastaa kymmentä Nokiaa, löytyy tällaista oma-aloitteellisuutta käyttää fyrkat johonkin tähdellisempään.

Nyt juuri on se aika vuodesta

Olen sen sortin kuvien näppäilijä, että talven pimeydessä ei tahdo löytää inspiraatiota kuvien ottamiseen, patterit ja akut hyytyy, on pimeää, salama-kuvat on kamalia ja lumi sinällään on aika mälsä aihe.

Itsellä silti aika kului aika hyvin, jos telkkarista ei tullutkaan hyvää ohjelmaa, eikä dikikuvafoorumillakaan jaksanut alituiseen roikkua. Minä opiskelin kameran valikkoja monet tunnit.

Nyt sitten huhtikuun toiseksi viimeisenä päivänä meidän kulmilta on lumet sulaneet ja ulkona todella aurinkoinen ilma, todella lämmin ei tosin ollut, mutta siedettävä. Missään ei vielä viherrä sillain oikeesti, että vois mainita. Kiinnostikin lähteä luonnon helmaan koittamaan, pitääkö talven aikana syntynyt teoriani kutinsa käytännössä. Kamera taskuun ja matkaan.

Kokeneempi kuvankatselija huomaa, että ajankohtaan nähden aika värikäs kuva silti. Myönnän heti alkuun, värikylläisyyden olin kääntänyt korostettuun, vaikka muuten kuva on kyllä ihan pälli. Mutta aurinkoisen taivaan (myötävaloon) väristä voisi oitis päätellä, ettei se noin sininen voinut olla oikeesti. Teoriani sai kuitenkin vahvistusta.

No, lesken lehdet vihertää tässä jo kuin kesällä, kuiva heinää on edelleen kuivaa heinää, kyllä siitäkin sävyjä silti on löytyvinään. Jalustaa vaan olisi tarvinnut, “makroilla” yritin pokkarilla, mutta ei ilennyt kyynärpäitä tukea maahan. Siis tekemättä jäi.- Sitten vähän maisemaa:

Tää näyttääkin jo runsaammalta, kun ei tuota kuivaa heinää ja risua ole joka paikassa. Aurinko paistaa jo pikkusen etuviistosta, taivas, rakennukset ja vesi näyttää aika hyvältä, vaikka vähän pomppaakin esiin. Tämä on jo sitä, mitä lähdin hakemaankin; Luonto on maisemaltaan tässä vaiheessa niin platku niin platku, mutta värikkäitä kuvia saan silti, kun käyttää kuvan asetuksia rehellisesti hyväksi. Mielestäni kuitenkin keskimäärin kuva on parempi panna kohdilleen jo asetuksissa, niin ei tarvii varsinaisessa jälkikäsittelyssä tuhista niin paljoa, eli perustukset kondiksessa.

Tän kokeilun julkaisin oikeastaan siksi, että huomasin digitaalikameran omistaneeni jo viisi vuotta, mutta en tosiaankan kaikkia sen mahdollisuuksia ole hyödyntänyt, olen pääasiassa käyttänyt niitä säätöjä kuin filmiajallakin.

Tämän reippailun annilla pääsin kokeilemaan toistakin valokuvauksen lajia,

Panoraamaa! (klikkaa kuvasta isommaksi)

Terveisin Jani

Mission Possible – pelastanpa munkin

Päässäni ei isompia mielenliikkeitä pyörinyt, astuessani tänään tuttuun ruokamarkettiin  kuten niin monesti  aiemminkin. Ovenpielestä nappasin ostoskorin ja pyyhälsin portista sisään ja sitten kierron ensimmäisessä kurvissa löytyikin päivän poikkeukselliseksi tekevä syy, kahvitarjoilu.

Ei siinä mitään, onhan siinä puodissa kahvia aiemminkin ryystetty, milloin minkäkin asian kunniaksi. Ruokakaupan kunnia-asia on tietysti, että kahvi on tosiaan hyvää ja niinhän tälläkin kertaa. Nyt kohotettiin pahvimukia grillauskauden avauksen kunniaksi (lihamestari tiristeli siellä lihatiskin lähellä myöhemmin). Niin, normistihan sen kahvin kanssa  puputetaan lonkapullaa, kakkua tai pikkuleipiä. Tällä kertaa oikein huomasin omien kulmakarvojeni nousevan, kun trahteeraukseen  näytti kuuluvan herkullisen sokerisia munkkeja. Jeh!

Syy, miksi kulmakarvat niin heräsivät eloon, oli tietysti se kun sen sokerikuorrutuksen alta kajasti niin lupaavan tumma munkin pinta, jota en olekaan pitkään aikaan tavannut, siis kaupallisissa munkeissa. Luonnollisesti kyseisessä tapauksessa munkeroiden mennessä yleiseen jakoon, ei ne kovin muhkean kokoisia olleet, joten otin muina miehinä heti kaksi ja onneksi, trahteeringin emäntänä hääräsi “naapurintäti” samasta talosta. Ja ei kun hampaat munkkiin… hitaasti purin puolikaan ja annoin viipyillä purentojen välissä ja pieniä pyöräytyksiä suun pimennossa jotta aromit leviää joka sopukkaan, mistä sitten muodostui se jumalainen maku. Aah! Taitaa olla oikeaa munkkirasvaa tai ainakin kookos-. Voi olla, että saatoin näyttää hiukan huvittavalta siinä kaupan hälinässä silmät nurinpäin ja seitsemännessä taivaassa.

Jaa että miksikö huomioni junttaantuu tällaiseen asiaa? Minä kun olen poikamies ja asenteeseeni kuuluu kyllä nysvääminen ja pieteetti(kin), mutta ne toteutuu toisen tyyppisissä asioissa kuin munkinpaisto tai pitsinnypläys. Siksi munkinpuute on meillä hoidettu kaupallisen tarjonnan varassa. Tähän asti niitä “aitoja” munkkeja olen saanut vain äidin, sotilaskoti-sisarten, ex-vaimon paistamana ja sitten tietysti jossain markkinoilla tai kyläkinkereillä.

Eli minun varsinainen kompleksi on tuo kaupallinen munkki! Se on päälle päin kyllä siisti ja jonkun mielestä kait hyvänkin näköinen ja niitä syödään. Yhä useammin on vaan jäänyt kaupat tekemättä, kun en olekaan saanut sitä elämystä, minkä olen aiemmin saanut. Kaupan hyllyllä noiden hintatiedoissa sitten vissiin ohjeistuksien tähden lukee kaikki vähänkin tarpeellinen ja oleellinen viimeisten trendi- ja terveyskäsitysten mukaan, gluteeniton. Tähän yleensä jatkan hiljaa mielessäni …ja sokeriton.  Nähdäkseni munkit useimmiten toimitetaan kauppaan paikallisten leipomoiden toimesta, ne kun olisi kait hyvä myydä tuoreina ilman turhaa pakastamista. Teollisen munkin paistossa tuntuu vaan olevan jotain ristiriitaa; Päällepäin se näyttää kuin ei olisi paistunut tarpeeksi, mutta sisältä se taas on liiankin kypsä so. se ei purettaessa painukkaan sillain lähelle taikinaista olotilaa, kuten kotimunkki tekee ja on pinnalta tummempi ja lähes rapea. Oma lukunsa olisi sitten se hilloa markkeeraava esanssipläjäys, joka toisinaan herättää huomiota lähinnä, että kuin ihmeessä on tullut mieleenkään… Kuten sanottu, en oikein löydä munkin makua siitä.

Kyllähän minä ja kaikki muutkin tietää, että kilpailun paineessa ne leipomotkin taistelee, toisaalta asiakkaista ja toisaalla munkkimarkkinoiden muita osapuolia vastaan. Vaan kuten on nähty, maut muuttuu. Aion kuitenkin ristiretkeä jatkaa ja raportoin jatkossakin, mikäli havaitsen merkkejä kysynnän/tarjonnan muutoksista suuntaan tai toiseen.

Vappuisin tervehdyksin

Jani

Juhannus – taikoja sekä toiveita

Juhannus tuli

Ja sitten se meni

 

Ensi juhannuksena sitten taas!
Terv. Jani

Yllätystä kerrakseen

Maailman Mestaruus

Sohvalta maailmanmenoa seuraavalle pelkästään kuluvan vuoden aikana maailmalla ei paljon ole iloisia asioita tapahtunut, jotka kulmakarvoja enempi kohottelisi, saati silittäisi otsan poimut.

Alkuvuoteen on mahtunut holtittomia eu-jäsenmaita, japanin maanjäristys, vaaliteesit, eduskuntavaalit, prinssi Williamin ja Katen häät, takuurahasto ja hallitustunnustelut.

Taas, suhteeni jääkiekkoon on aina ollut jotenkin stoalainen, keskikoulussa ja lukiossakin minut valittiin joukkueeseen aina viimeisten joukossa ja myöhemmin, kotikaupungin oma seura (Ässät) oli jopa saavuttanut suomenmestaruuden ja kerran entisellä nimellään (Karhut), mutta useimmiten muu suomi nimen kuullessaan saa kasvoilleen oudon vinouden. Siis tällaiseen viitekehykseen projisoin jääkiekon.

Jääkiekon maailmanmestaruuskisat rajoitin omalta kohdaltani vasta semifinaaleihin ja sielläkin vasta Venäjä-matsiin, kun Kanadakin jäi asemalle. Venäjä-matsin siis katsoin kokonaan ja hyvin sattuikin, kun Granlundin Mikael näytti oikein käytännössä, kuinka ilmaveivi tehdään. Ei siinä Venäjän jääkiekkomaine paljoa painanut. Heh heh!

En ollut yhtään yllättynyt, kun finaali-vastustaja olikin ruotsi, kuin ollakaan. Olihan siinä pari päivää aikaa puntaroida asetelmia ennakkoon ja muistella edellistä kohtaamista, jolloin puntari kallistuikin meidän puoleen. Vaikea sitä oli hahmottaa, kun sen verran olen alaa sivusilmällä seurannut, että ruotsissakin ollaan eteenpäin menty, päätellen niiden jalanjäljistä NHL :ssä.

Pelin alku, siis koko 1. erä olikin niin hektinen ja tasainen, ettei siitä sen valmiimpaa sitten tullutkaan. Toisessa erässä mielensopukassa vilahti, ruotsin tehtyä maalin, oliko tämä sitten tässä ja menisinkin nukkumaan. Ajattelin kuitenkin seurata maalin vaikutusta meidän miehistöön, eikä sillä isompaa ollut, ei ainakaan jäätämisestä näkynyt mitään merkkejä.

Suomen 3. maalin kohdalla intuitio sanoi minulle, että siinä oli ruotsin niksahduskohta, sitten heikkeni niiden vastaaminen leijonien kuvionvaihdoksiin, loppuen 4. maalin jälkeen oikeastaan kokonaan. Sen jälkeen näytti olevan sama, mistä ja miten sen kiekon maaliin mätti.

Totta se sitten on, Suomen Leijonat on jääkiekon maailmanmestari 2011.

Kotiinpaluu  

Olihan se sellainen paukku, vaikka kello läheni puoltayötä, asian kunniaksi ja pähkäiltäväksi piti keittää pannullinen kahvia. Tapaus myös herätti uinuvan valokuvaajan itsessäni ja mitalien jako täytyi saada dokumentoiduksi, vaikken Bratislavassa sattunut juuri sillä hetkellä olemaankaan. Jos on penkkiurheilijoita, miksei sitten penkkifotareitakin.

On hienoa, että TV2 järjesti lähetyksen kotiintulojuhlista Helsingin kauppatorilta livenä, mukana ollaan. Juhlan kunniaksi hain kaupasta pari suklaapatukkaa, kauppias kehui mäyräkoirienkin kulkeneen maanantai-päiväksi ihan kivasti, ovesta ulos.

Siinä sitten kansakunta juhli, paikanpäällä ja ruudun takana. Jossain vaiheessa mainittiin poliisin arvion mukaan paikalla olevan 70.000 ihmistä, tiistaina se oli jo 100.000. Juhlan esiintyjäkaartissa vilahti ainakin Vesa-Matti Loiri, Sakari Kuosmanen (Maamme), presidentti Tarja Halonen, Suomen Työn liiton Avain, Poika ja Leijonat.  Tunnelma oli lämmin ja harras.

Palaute-riihessä puidaan…

Kaikki alkoi siitä, kun joidenkin urheilujärjestöjen, ilmeisesti kukkahattutädit, olivat käyneet motkottamassa kulttuuriministeri Stefan Wallinille, että kun sillä lailla kauheissa kaljoissa mennään esiintymään… saa huonoa mallia meidän nuoriso! Stefan Wallin toimeliaana ministerinä  reklamoi tästä sitten Kummolalle ja niin edelleen.

Satuin itse seuraamaan YLE:n streamia Seutulasta ja siellä ainakin Wallin söi tyytyväisenä mansikkakakkua Jalosen ja Koivun kanssa sulassa sovussa Granlundin pitäessä tiedotusvälineitä tiedonjanossaan tyytyväisenä.

Muistaakseni jossain kolmenkympin korvilla kävin katsomassa Disneyn hienon piirretyn leffan “Bernard ja Bianca”. Siinä oli hauska jumbo-jetti, “Ossi Albatrossi”, jonka laskeutumiset hankki mennä aina enempivähempi pitkäksi ja nokilleen. Mieleeni muistui heti tämä elokuva, kun iltapäivälehdet ystävällisesti antoivat katsottavaksi hupaisan videonsa, jossa valmentaja Pasi Nurminen suorittaa touchdownin punaiselle matolle. Kengät ovat todellakin huonontuneet tänä päivänä.

Omalta kohdalta siirrän tähtäimeni seuraaviin ämmämmiin.

Terveisin, Jani

Ihmettelyä

Mihin tämä tietojenkäsittelyn maailma onkaan menossa? Windowsliveä tutkiessani löysin SkyDriven puolelta officen keskeiset ohjelmat.  Tämä siis käytännössä tarkoittaa, että minä, joka kirjoituskonetta, taulukkolaskua,  tarvitsen satunnaisesti  vain omiin tarpeisiini, en tarvitsisi koneella käytännössä lainkaan omia ohjelmia ja maailma pyörisi edelleen.

Noh, valmiille paperillehan tämä asettelu ei kirjoituksiani tällää, joten tarkoitus lieneekin toimia lähinnä “pilvitasolla”, kuten useimmiten ajatuksenikin tekevät. Tosiaan, jos joukko ihmisiä on kokoontunut sosiaalisiin medioihin, ruudullehan tekstit asettuu, eikä sillä enempää ulkoista käyttöä olekaan. Joten tekstit sitten rivittyy kunkin lukijan näytön mukaan, tuskin ne ainakaan reunoilta ulos tulee.

Aikaisemmin, olen useastikin ollut näreissäni Microsoftille Office-ohjelmista syystä, että kirjasimet, windingsit, taulukoiden kehykset jne. on olleet kökön näköisiä ja tavallaan vanhanaikaisia. Aiemmilla koneillani olen suoriksi ladannut OpenOfficen juuri siksi, että siinä monet toiminnot on paljon vauhdikkaammin toteutettuna ja jälki on siistimpää ja stailimpaa. Seurauksena tästä on kuitenkin ollut, että koneella on sitten office-ohjelmisto kahteen kertaan, kun olen epäillyt, kuinka paljon Ms Office on juntturassa itse käyttöjärjestelmään, xp:hen, Vistaan ja 7:ään. Käytännössä ulkopuolelle ei enää ole tarvetta kuikuilla, kun Ms Office todentotta kattaa jo kuviteltavissa olevat tarpeet. On myönnettävä, Microsoftin leiska on viimesimmissä versioissa virtaviivaistunut, vähäksi aikaa ainakin. Nyt sitten, kun tämän on kaiken oivaltanut, viimeistään siinä vaiheessa löytää itsensä ihmettelemässä – mitä sitten ensiksi kirjoittaisi ja miksikö kirjoittaisi.

Jos kirjoitan hakemuksen tai selvityksen esim. maistraattiin tai käräjäoikeudelle, pilvipalvelimella leijaileva hakemukseni voisi lumpsahtaa jonkun silmiin jossain välissä, joten ainakin ne täytyisi edelleen tehdä omalla officella koneen sisällä, sinne myös jääden ja tulostaa paperille.

Taas jos kirjoittaisin kirjan, tuhatsivuisen tietysti ja itsestään selvää olisi, siitähän tulisi se pitkästä aikaa ainutlaatuinen. Jos sekin lilluisi pilvipalvelimessa, silloin taatusti ilmestyisi jostain kummasta se kauan odotettu sielunkumppani, joka suorittaisi sivuvaikutuksena vähäisen kirjallisen plagioinnin. Ainakin tähänastisten emppiiristen havaintojeni mukaan ketään ei pätkääkään kiinnosta kirjoitukseni, ainakaan niitä ei ole kommentoitu koskaan, vielä vähemmän kukaan on jatkanut kehäpäättelyä asian tiimoilta, joten epäselväksi on jäänyt olenko edes samalla planeetalla potentiaalisten lukijoiden kanssa, siis sosiaalisessa mediassa.