Ompas päivät vierineet ja vesi joessa virrannut

kamera ja 10-luokan kortti

Uusi kamera

Harmitti useimmiten, kun olisi jotain kivaa kuvattavaa, se on sitten sen verran kaukana, ettei oikein maksa vaivaa. Toisaalta taas, järjestelmäkameran vakio-zoomikaan ei minua paljon onnellisemmaksi tee, joten katselinkin pitkään tuonne bridge-kamera puolelle. Kulkevat myös nimellä Super-zoom.

Oikeastaan se oli Panasonicin Fz-sarja, joka sai pääni kääntymään. Täysi järjestelmäkameran käyttöympäristö ja hyvälaatuinen optiikka, erityisesti sähköinen kunnollinen etsin on itselleni olennaisin asia. Joudun käyttämään lähilaseja muuten kameralla touhutessa, sekä takanäyttöä tiiratessa, mutta etsimen dioptrian saan säädettyä karsastukseni mukaan ja siellä etsimessä näkyy sitten kaikki samat asiat kuin liveviewissäkin. Samalla kamera tukeutuu silmäkulmaani ja vaikka nenään, mikä säästää kuvanvakainta ylimääräiseltä vaivalta. Niin siis, Panasonicissa viehätti juuri tuo, kun kinomilleissä zoomin polttoväli mojovammassa lähenteli 1000 mm:ä f2,8 valovoimalla. Katseltuani niitä kuvia halusin itse mielummin f5,6 loppupäähän, intuitioni sanoi, että syvyysvaikutelma saattaisi olla parempi.

No, ehdokkaita ei kovin paljon loppujen lopuksi ollut. Panasonicin edellinen malli Fz150 olisi päättynyt juuri tuohon 5,6:een, mutta se taas on jäljessä viimeisistä valotuksenkorjailuista, että siinä mielessä vanha. Toinen oli Sonyn HXV200, mutta sekin tavallaan vanheni, kun tulossa oli HXV300. Vielä olisi ollut Nikonin Coolpix joku, mutta tuntui ajatuksena etäiseltä. Sen tiedän, että kuvan tekemisen ja värienhallinnan Nikoni osaa. No, koska vanhempi kamerani on PowerShot, katse kääntyi kuin luonnostaan myös siihen suuntaan. Tiesi, että tulossa oli sx50, mutta vasta tulossa ja vähän epäilytti päälle kolmen alkava valovoima. Joten, päädyin Sx40:een.

Nyt sitten rupesi valokuvaaminen maittamaan taas. Kevättalvi sujuikin sukkelaan tutkiessani miten pääsin tavoitteeseen. Onnistuin siinä juoksemalla pöpelikössä käpytikan päristelyn perässä, ja sainkin siitä kolme jotenkuten onnistunutta kuvaa, mutta koska lintukuvia on maailmassa niin paljon, en viitsi niitä tähän yhteyteen laittaa. Pääsiäisenä oli nätit ilmat ja päätinkin poiketa kotikulmani lintutornilla katsomassa, löytyisikö sieltä lintua kuvaan. Ei löytynyt yhtäkään lintua. Lähdin, en nyt pettyneenä, mutta hiukan petetyn olisena takaisin päin, niin sivullani kahahti ja rapisi, ja orava sitten suostui kuvaan.

Nyt ollaan jo pitkällä keväässä ja kuvia on kaikennäköisiä otettu ja kantokassinkin kameralle kerkisin hankkimaan, semmosen, mihin mahtuu vähän evästä kamera tietysti. Hankaluutena siinä oli, että lähes dslr:rungon koko, mutta kuitenkin pieni. Sitten taas, takin allakaan sitä ei viitsi kantaa, kun saa minut näyttämään kuin mies olisi raskaana.

Kotikaupungin jääkisjoukkue piti kuitenkin huolen siitä, että kamerani kohtalaisen hyvillä video-ominaisuuksilla on käyttöä ja hupiakin. Mestaruus-juhlassa riitti materiaalia.

Tehdään taas jossain vaiheessa tikusta asiaa ja palaillaan valokuvauksen merkeissä. Terveisin, Jani

Nyt juuri on se aika vuodesta

Olen sen sortin kuvien näppäilijä, että talven pimeydessä ei tahdo löytää inspiraatiota kuvien ottamiseen, patterit ja akut hyytyy, on pimeää, salama-kuvat on kamalia ja lumi sinällään on aika mälsä aihe.

Itsellä silti aika kului aika hyvin, jos telkkarista ei tullutkaan hyvää ohjelmaa, eikä dikikuvafoorumillakaan jaksanut alituiseen roikkua. Minä opiskelin kameran valikkoja monet tunnit.

Nyt sitten huhtikuun toiseksi viimeisenä päivänä meidän kulmilta on lumet sulaneet ja ulkona todella aurinkoinen ilma, todella lämmin ei tosin ollut, mutta siedettävä. Missään ei vielä viherrä sillain oikeesti, että vois mainita. Kiinnostikin lähteä luonnon helmaan koittamaan, pitääkö talven aikana syntynyt teoriani kutinsa käytännössä. Kamera taskuun ja matkaan.

Kokeneempi kuvankatselija huomaa, että ajankohtaan nähden aika värikäs kuva silti. Myönnän heti alkuun, värikylläisyyden olin kääntänyt korostettuun, vaikka muuten kuva on kyllä ihan pälli. Mutta aurinkoisen taivaan (myötävaloon) väristä voisi oitis päätellä, ettei se noin sininen voinut olla oikeesti. Teoriani sai kuitenkin vahvistusta.

No, lesken lehdet vihertää tässä jo kuin kesällä, kuiva heinää on edelleen kuivaa heinää, kyllä siitäkin sävyjä silti on löytyvinään. Jalustaa vaan olisi tarvinnut, “makroilla” yritin pokkarilla, mutta ei ilennyt kyynärpäitä tukea maahan. Siis tekemättä jäi.- Sitten vähän maisemaa:

Tää näyttääkin jo runsaammalta, kun ei tuota kuivaa heinää ja risua ole joka paikassa. Aurinko paistaa jo pikkusen etuviistosta, taivas, rakennukset ja vesi näyttää aika hyvältä, vaikka vähän pomppaakin esiin. Tämä on jo sitä, mitä lähdin hakemaankin; Luonto on maisemaltaan tässä vaiheessa niin platku niin platku, mutta värikkäitä kuvia saan silti, kun käyttää kuvan asetuksia rehellisesti hyväksi. Mielestäni kuitenkin keskimäärin kuva on parempi panna kohdilleen jo asetuksissa, niin ei tarvii varsinaisessa jälkikäsittelyssä tuhista niin paljoa, eli perustukset kondiksessa.

Tän kokeilun julkaisin oikeastaan siksi, että huomasin digitaalikameran omistaneeni jo viisi vuotta, mutta en tosiaankan kaikkia sen mahdollisuuksia ole hyödyntänyt, olen pääasiassa käyttänyt niitä säätöjä kuin filmiajallakin.

Tämän reippailun annilla pääsin kokeilemaan toistakin valokuvauksen lajia,

Panoraamaa! (klikkaa kuvasta isommaksi)

Terveisin Jani

Terve!

Terve!

Tuli perustettua blogi. Tässä varmaan keskitytään harvoihin harrastuksiini ja mitä sitten eläminen eteen tuo. Tuskinpa kukaan tämän takia ainakaan hiuksiaan menettää.

Tarkalleen ajatellen, en edes tiedä miksi blogia ylläpidetään – onko se omaegobuustia vai kyynisyydenkylvöä?

Itselle on kerinnyt kertyä hiukan ikää, mikä kunkin persoonan tyylin mukaan voisi kait pukea charmikkuuden tai elämänkokemuksen määräksikin. Puhutaan nyt kuitenkin vaikka ikäkauden edustajasta.

Elämään tietysti liittyy väkisinkin arkea, harrastuksia, laatua ja tyyliä sekä tyrmistyksiä. Laatua ja tyyliä tietysti on niin montaa, kuin hiihtokisassa hiihtäjää.

Tänä päivänä on huomannut, että harrastukset sekä tyrmistykset ovat salakavalasti alkaneet vaikuttamaan elämässäni. Niissä on joku paradoksi – Harrastanko, etten tyrmistyisi, vai tyrmistynkö vaikka kuinka harrastankin? – Kuin tuntuu, etten haluaisi ajatella.

Silloin kun ei vissiin ajatellut, ajatukset pysyikin kätevästi harrastuksissa ja velvollisuudet hoidettiin harrastusten ulkopuolella ja näin maailma pysyi erinomaisessa järjestyksessä ja luonnollisesti harrastuksista muodostui automaattisesti elon munakas sisältö, minkä takia elän.

Nyt tätä järjestystä on ruvennut vaivaamaan tyrmistys jonkin verran, johtuneeko tiedotusvälineistä vai tavasta käyttää niitä – sosiaalisten medioiden osuus arkirutiineissani on kyllä räjähdysmäisesti lisääntynyt, referenssinä suurinpiirtein 0-kohta jos tekstiviestejä ei lasketa. – jonkinasteisen kontrastin näen kuitenkin sosiaalisen median ja tiedotetun maailmankuvan välillä. Aikaisemmin minun tekemiseni oli minun maailmaani ja muut eli yleisen mielipiteen mukaan.

Juuri siksi aionkin keskittyä blogissani harrastuksiin ja tyrmistyksiin, joita kait ovat telkkariohjelmat ja tiedotusvälineet joista noita ilmiöitä pulpahtelee. Niin, harrastuksia nyt ainakin rivitanssi ja valokuvaus ja muuta pienempää nysväämistä.

Terveisin, Jani